Jahas. Idolini, kansanedustaja Jyrki JJ Kasvi on näemmä pyörähtänyt ihan vastikään näillä kulmilla Soulissa ja kirjoittaa reissusta blogissaan. Kyllä se Nokia ja Suomen koulujärjestelmä jaksaakin aina vain näitä lokaaleita kiinnostaa. Ensin mainitun menestystarinaa on tämä Suomi-tyttökin saanut kertoa kerta toisensa jälkeen aina, kun keskustelu vähänkin liippaa Suomea. Oikeastaan tässä syksyn aikana olen oppinut jakamaan Noksun historian tähtihetket ulkomuistista vaikka etu- ja takaperin – ja vieläpä oikein ilmeikkäästi kertoen! Kolmantena puheenaiheiden ikivihreällä top-listalla on Xylitol-purukumi, mutta ilmeisesti Kasvilta ei kuitenkaan ole kehdattu kysyä, että mitä se “hyvä hyvä” oikein tarkoittaa 
.
Olen vähän ymmärtänyt, että tämän korealaisten hurja kiinnostus historian havinaan olisi kungfutselaisen kulttuurin peruja. Samaan malliin kuin suvun esi-isiä kuuluu täälläpäin höysätä ja pitää hyvänä, hyvistellään myös toisen perheen – firman – mahtihekilöitä. Chaebolit, korealaiset jättiyritykset, ovat yhä edelleen pitkälti perheiden omistamia joten samaan malliin se suuri maestro X, joka polkaisi tuotannon käyntiin, on varsin kunnioitettu tyyppi puljun sisällä.
Esimerkiksi Poscon isä-hahmosta oli tehtaan museossa nököttämässä luonnollisen kokoinen vahanukke sormi valmiina punaisella napilla, ja muutenkin meille esiteltiin pitkät pätkät tehdasalueen historiaa vaikka minkä moisina multimediapläjäyksinä ja pienoismalleina; muustapa ei sitten oikein kerrottukaan.
Chaebolien omistajilla taas on koko E-Korean talouskasvun aijan ollut vaikka mitä vispilänkauppaa maan poliittisen johdon kanssa. Esimerkiksi Poscon tehdas rakennettiin, kun Korean hallitus avasi 70-luvulla rahahanat hyvin pärjänneille firmoille tukeakseen raskasta- ja kemianteollisuutta. Tämä taas kasvatti harvoja ja valittuja mammutti-chaeboleja entisestään.
Toinen kungfutselainen erityispiirre on täällä riehuva kouluhulluus: joskus vuonna kivi ja käpy yhteiskunnan arvoasteikolla nousi, kun opiskeli riittävästi. Niinpä nykyäänkin lukioikään asti nämä korealaiset hengaavat ahkeroimassa koulussa päivät ja yöt pitkät. Jokainen voi puolestaan kuvitella tämän 24/7-opiskelun laadun. Itsestäni tuntuu siltä, että parhaiten täkäläiset koulussa oppivat menemään siitä ali, mistä aita on matalin, ja täyttämään ryhmätyöt ja power point -esitykset ties millä glitterianimaatiohärdellillä itse asian sijasta.
Yliopistossakin kursseilla opetus tuntuu omaan makuuni aika tehottomalta. Suurin osa kursseista, joilla olen, on toki vaihtareille tarkoitettuja ja tahdiltaan normaalia löysempiä rupattelukursseja, mutta esimerkiksi Korean bisneselämää ihmettelevällä Asian Business and Korean Management -kurssilla tunnutaan ruotivan läpi vain jättichaebolien muinaishistoriaa hiii-taaaal-laaa taah-diiil-laaa, että itse asia hukkuu sinne jonnekin muun tauhkan sekaan.
Hyvä vertailukohta oli esimerkiksi viime viikolla tänne Joensuun yliopistosta tänne Keimyungiin kärrätty markkinoinnin professori Raija Komppula, ja hänen luentonsa, jota myös Heini ja minä pääsimme loppupuolella kuuntelemaan. Pitkästä aikaa luennossa oli sekä päätä, että häntää. Tuli ihan hyvä mieli. Jea.
